Sitä jolla on uudet seikkailut suuntanaan...

No joo joo, olen lopettanut tämän blogin. Ei huolta, en aio jatkaa sitä. Sen sijaan loin uuden blogin! :)

Sanoinhan, että jätin sydämeni Tansaniaan. No, lähden hakemaan sitä. Tai jättämään sen uudelleen. Miten vaan, mutta nyt on välivuosi ja maailma auki. Lokakuusta ainakin tammi-, toivottavasti maaliskuuhun . Tervetuloa mukaan, pitäkää peukkuja. Kommentoida saa ja pitää.

http://lets-just-go.blogspot.fi/

Mulla on ikävä teitä

Silmäni ovat tänä yönä kyynelistä sumeat, ja suolaiset pisarat valuvat poskiani pitkin. Ripset liimautuvat yhteen, ripsivärit leviävät. Sydämeen sattuu.

Koska minulla on ikävä.

Kuuntelin musiikkia Youtubesta. En edes muista, mistä aloitin, mutta lopulta päädyin kuuntelemaan Kaija Koon biisin ”minä muistan sinut”. Ja sitten hajosin hetkeksi.

Minä muistan Ilembulan pieniä orpolapsia. Adelan neljähampaista hymyä, ja Raymondin pieniä käsiä, joilla hän taputti aina kun ilmestyin orpolan ovesta sisään. Muistan Joshuaa, joka painautui minua vasten unissaan. Muistan Annaa, joka juoksi joka ikinen päivä suoraan syliin. Muistelen Weemaa, joka oppi luottamaan, Eliaa, joka nauroi kaikelle ja Gabrielia, joka nukahti vain syliin. Muistan Lukan hymyn, pienen Hekiman painon sylissäni ja McDonaldin, josta olin niin ylpeä. Ja muistan pienen Lantinin, joka lyhyen elämänsä aikana opetti minulle niin paljon.

Ja siksi itken yksin tänä yönä.

Listaan voisi lisätä niin paljon muutakin, mitä minulla on ikävä. Mutta mitäpä sitä kieltämään – eniten minulla kuitenkin on ikävä jokaista niistä pienistä. Pieniä käsiä, jotka tarttuvat lujasti, nauravia suita ja kyynelistä täyttyviä silmiä. Sydäntäraastavin on kuitenkin ajatus siitä, miten lapset ehkä kuvittelivat taas yhden ihmisen hylänneen heidät, kun lähdin. Tai unohdetaan se kuvittelu, minähän hylkäsinkin. Ja se ihan oikeasti sattuu. Ja niin sattuu tämä ikäväkin.

-Heli

ps. Tiedän, että sanoin etten enää kirjoita tähän blogiin. Mutta saa kai sitä mieltään muuttaa? Täällä kuitenkin käy joka päivä joku, eli eiköhän tämänkin tekstin jokunen ihminen näe. Ja vaikkei näkisikään, se on silti minulle totta. Jokainen sana.

Unelma Afrikasta - mitä jäi käteen?

 Ensimmäisessä postauksessani kerroin, miten minulla on pitkään ollut unelmana tehdä vapaaehtoistyötä Afrikassa. En tiedä, mistä tuo unelma sai alkunsa. Ehkä siitä, kun pappa sanoi, että lautanen pitää syödä tyhjäksi, koska "Afrikan lapsilla ei ole ruokaa"? Ehkä jostain uutislähetyksestä, jonka olen sattumalta lapsena nähnyt? Tai ehkä se on vain jotain sisäänrakennettua, halu auttaa?
Nyt kuitenkin sitten pääsin Afrikkaan, ja olen sen jälkeen saanut hetken järjestää ajatuksiani.

Mutta mitä tästä nyt sitten jäi käteen?

Tietysti käteen jäi mieletön määrä uusia kokemuksia, elämyksiä, ihmisiä, vähän uutta kieltäkin. Mutta mitä muuta?

Ensinnäkin, mihin jäi se "haluan nähdä maailmassa niin paljon kuin mahdollista"- ajatus? Miksi nyt suunnittelen jo seuraavaa kertaa Tansaniaan? Mikään maa ikinä ei ole syttänyt tällaista intoa mennä takaisin. Ennen olin varma, että vaikka menisin samaan maahan uudestaan, en ainakaan samaan paikkaan siellä (no suurkaupunkeja ei lasketa). Mutta Tansaniaa ja Ilembulaa tulee ikävä. 

Tunne siitä, että niin paljon voisi ja pitäisi tehdä. Ihmiset elävät niin kurjasti ja köyhästi. On sairaita ja vammaisia, jotka eivät pääse mihinkään pikku majoistaan. On niin paljon asioita, jotka haluaisi muuttaa. Ja toisaalta ajatus siitä, että mitä annettavaa minulla oikeasti olisi? Olisivatko nämä ihmiset onnellisempia rikkaina tavarapaljoudessa? Tai jos he osaisivat puhua parempaa englantia turisteille? Jos heillä olisi aina kiire oravanpyörään ja sieltä pois, kuten meillä? Miten se parantaisi heidän elintasoaan, tai paremminkin heidän onnellisuustasoaan? 

Vaikka varmasti on niin paljon, mitä voisi tehdä, jotta ihmiset voisivat olla onnellisempia.

Uudenlainen elämänkatsomus. Tai ehkä paremminkin vahvistusta monelle aikaisemmallekin arvolle ja ajatukselle. Tällaiselle rikkaan hyvinvointivaltion kasvatille, jolla on aina ollut enemmän kuin tarpeeksi, tekee tosiaan hyvää nähdä ihan elävässä elämässä, millaista elämä voisi olla, ja millaista se suurimmalla osalla maailman ihmisistä on.

Seuraavan kerran, kun valitan jostain, muistuttakaa minua viisivuotiaasta Rehemasta, jolta käärme vei toisen käden, Blantinasta, jonka tytär oli kuolla herpekseen, ja joka asuu savimajassa jossa ennen ei ollut edes kunnollista kattoa. Muistuttakaa minua ihmisistä, joilla ei ole edes lattiaa tai sänkyä, puhumattakaan sähköstä tai vesijohdosta. Muistuttakaa minua, miltä pelkkä ugali maistuu tai  miltä näyttävät Mufindin lapset. Muistuttakaa minua pienestä Lantinista, jolta AIDS vei ensin äidin ja sitten elämän ja tulevaisuuden.

Pieni hämmennys: vaikka tähän suomalaiseen, tuttuun elämään oli helppo palata, on pieniä asioita joista mieli palaa aina sinne tuhansien kilometrien päähän. En pysty jotenkin käsittämään, että hanasta voi juoda vettä. En tiedä, kumpaan tienreunaan kuuluu väistää vastaantulevaa pyöräilijää. Mietin kadun vilinässä, että isolla osalla näistä ihmisistä ei ole aavistustakaan, kuinka onnellisia he ovat. Jään hämmentyneenä katsomaan, kun äiti hoputtaa lastaan, sillä mihin heillä on kiire? Mihin meillä täällä valmiissa maailmassa on koko ajan niin kiire? (Ah, tekeepäs hyvää tällainen ajattelutapa kun olen muutenkin aina myöhässä joka paikasta.)

Ja niin, vaikka pääsin toteuttamaan unelmaani, se, mitä tästä todella jäi käteen, on unelma Afrikasta.

Kaipuu Afrikkaan. Rakkaus Tansaniaa kohtaan. Jonain päivänä menen takaisin, ja teen ehkä jotain, millä on merkitystä. Afrikassa työ ei lopu kesken, ja maailma on täynnä köyhiä, sairaita, ihmisoikeudettomia. Ihmisiä, joille pienikin apu voi olla iso voitto. Ja vaikka kaikkia ihmisiä ei voi auttaa, jokaista kuolevaa ei voi parantaa, niin ehkä pystyy pelastamaan yhden ihmisen hengen tai antamaan yhdelle lapselle mahdollisuuden kouluttautua. Ja sekin on jo paljon.

Lupaan, että jonain päivänä palaan Tansaniaan, minun on pakko. Ehkä hetkeksi, ehkä pidemmäksi aikaa, mutta en voi pysyä vain paikallani Suomessa. Olen aina tiennyt, että haluan nähdä maailmaa, mutta nyt on ehkä selvinnyt, minne palaan aina uudelleen. Milloin, sitä en tiedä, mutta minä palaan. Because in wanderlust I trust.


-heli



Ps. Kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet seurata matkaani! Erityiskiitos kaikille, jotka ovat kommentoineetkin. Tämän blogin tie on nyt lopussa. Sitä oli kiva kirjoittaa, ja varmasti sitä on myöhemmin kiva lukea. Mutta nyt siis sitten vain kiitos ja kumarrus!

Pikapostaus: matka tiivistettynä

Jos ehtisin nyt blogata kunnolla, kertoisin teille matkani tiivistettynä. Kertoisin, miten minun matkani koostui iloisista ihmisistä, uusista oivalluksista, hyvänpäiväntoivotuksista ventovierailta. Uusista kokemuksista, lasten hymyistä ja pienten käsien puristuksesta. Auringonpaisteesta (ja välillä sadekuuroista), henkeäsalpaavista maisemista, ihanista ihmisistä ja mahtavista kokemuksista ja elämyksistä.

Kertoisin teille myös, miten minun elämääni vaikutti köyien ja sairaiden ihmisten tapaaminen, kuolevat lapset (varsinkin se yksi) ja ihmisten silti iloinen elämänasenne. Kertoisin teille lapsista, jotka tekevät itse lelunsa ja pelaavat jalkapalloa käsintekemillään palloilla.

Kertoisin myös, miten minulla on hyvin ristiriitaiset tunteet kotiinpaluusta. En haluaisi lähteä, haluaisin jäädä tänne. Toisaalta on ihana päästä siihen helppoon, tuttuun elämään. Siihen, jonka minä tunnen ja osaan.

Olen kertonutkin jo monesta näistä asioista. Lopuista kerron vähän myöhemmin, kun ajatukset ja tunnelmat ovat kasassa ja selvitettyinä. Pysykää linjoilla, todennäköisesti viimeinen postaus luvassa todennäköisesti kahden viikon sisään.

Deep blue & turquoise

 Noniin, oon viimeksi postannut kuulumisia tiistai-aamupäivällä (?) eli täältä taas tulee. Nyt ollaan muuten oikeasti jo matkan loppusuoralla, kun päiviä on jäljellä enää huominen, ja lauantaista puolet! Sinne hujahti se kaksi kuukautta, ja itselläni on ollut lievää lähdön tunnelmaa jo siitä asti, kun Ilembula jäi taakse.

Tiistaina siis hengailtiin hotellilla, käytiin sateen jälkeen lounaalla paikallisessa ruokapaikassa, uimme kirkkaansinisessä vedessä nousuveden aiheuttamissa aalloissa, kävelimme pitkin silkinpehmeää hiekkaa, kuulin niitä kamalia uutisia ja noh.. Sinä kai se päivä menikin, rentoutuessa ja nauttiessa auringosta.

Keskiviikkona sitten ryhdistäydyttiin, ja otettiin retki maustefarmille ja stone towniin. Maustefarmilla vietimme ensin kaksi tuntia oppaiden kanssa erilaisia kasveja haistellen, maistellen, katsellen ja ihmetellen. Tapasimme mm. kanelin, vaniljan, sitruunaruohon ja inkiväärin, sekä paljon sellaisia hedelmiä ja mausteita, joista en ole ikinä kuullutkaan. Kotiinviemisiksikin ostettiin muutama maustepussi, ja matka jatkui kohti Stone Townia, Sansibarin keskustaa.

Kookospähkinä on pahaa

Sansibarilla on julma ja synkkä historia, sillä tämä saari on toiminut orjasatamana, josta rahtilaivat ympäri maailman ovat käyneet hakemassa orjia muualle maailmaan ja jonka torilla ihmiset ovat maksaneet pilkkahintoja naisista, lapsista ja miehistä, jotka oli orjaksi ryöstetty kotoaan, koska heidän ihonvärinsä sattui olemaan erilainen. Asiaankuuluvasti kävimme siis oppaan kanssa tsekkaamassa orjien säilytyspaikan ennen markkinoille vientiä, ja oli oikeasti aika järkyttävää nähdä ehkä oman huoneeni kokoinen koppi, jossa oli aikaansa viettänyt 50 miestä, tai isommassa huoneessa 75 naista ja lasta, ilman vettä, ruokaa, vessaa tai oikeastaan happeakaan, kahlehdittuna yötä päivää. Monet kuulemma kuolivat, mutta eihän se orjakauppiaita haitannut, kylistä sai aina lisää. Orjakauppa lopetettiin virallisesti v. 1873, mutta oikeastihan ihmiskauppa jatkuu edelleen jossain muodossa ympäri maailman.....

75 naisen ja lapsen asumus muutaman päivän ajan.

Sen jälkeen kävimme kurkkaamassa torilla, jonka ensimmäisessä osiossa ei voinut hengittää, koska kala ei tuoksu kovin hyvälle kolmessakymmenessä asteessa torikojun pöydällä. Ainakaan, kun kaloja on satoja, ja ihmisiä melkein yhtä paljon. Toisessa osassa toria ei voinut hengittää, koska lihakaan ei tuoksu kovin hyvälle. Eivätkä myöskään lehmän sarvet tai mahalaukku, puhumattakaan vuohen aivoista. Kolmannessa osassa, jossa oli vihanneksia, hedelmiä ja mausteita, ei voinut hengittää, koska pelkäsi löyhkän vielä seuraavan perässä.

Do I have to say more..?

Pikkuinen koiranpentu tuli Kiinan lähetystön(?) pihalta moikkaamaan :)

Sen jälkeen kiersimme hetken stone townin kapeita kujia, ja opas kertoi juttuja Sansibarin vallankumouksesta, arabialaisista ovista ja kaikenlaisesta muusta. Sen jälkeen sanoimme oppaalle heipat ja siirryimme shoppailuosioon. Eihän siellä mitään ihmeellistä voinut shoppailla, mutta tuliais- ja matkamuistokokoelma kyllä karttui. Rantabaarissa valkoisella hiekalla juotujen juomien jälkeen suuntasimme kohti hotellia.

Margarita

Ja sitten tänään eli torstaina lähdimme heti aamusta snorklausretkelle, jolla kerrottiin olevan mahdollisuus uida luonnonvaraisten delfiinien kanssa, joiden läsnäoloa ei voitu tietenkään kuitenkaan taata. No, ei päästy uimaan delfiinien kanssa, mutta kokemuskassaan kilahti muutama juttu taas lisää:

Matkasimme lautalle katamaraanilla (1. kokemus) ja näimme matkalla ne delfiinit. Vapaina, siellä minne ne kuuluvatkin (2.). Vesi oli matalissa kohdissa niin turkoosia, että Thaimaan ja Borneon vedet jäävät auttamatta kauas taakse.  (3.) Siis ihan todella turkoosia. Ja syvissä paikoissa vesi taas oli niin syvänsinistä, ettei sitä voi kuvaillakaan. Maisema oli aivan täydellisen kaunis. (4.) Ensimmäisen snorklauksen jälkeen grillasimme katamaraanin perässä kalaa (5.), joka ostettiin matkalla paikallisilta kalastajilta (6.), eli tuoretta ainakin oli. Takaisinpäin mennessä ihan nostettiin katamaraanin purjeetkin ja purjehdittiin hotellin edustalle (7.), jossa ilmeni pikku ongelma: ainut tapa saada meidät rantaan korkean nousuveden aikaan on se, että opas hyppää uimaan, hakee rannasta kanootin, ja meidät kuljetetaan yksitellen rantaan, ja viimeisenä tavarat (8.). No, tuumasta toimeen. Matka ei onneksi ollut kovin pitkä, mutta aallokko ja virta olivat aika voimakkaat. Opas oli juuri ehtinyt kysyä, olenko ennen ollut kanootissa (joo, olisinko kerran vai kaksi, viitisen vuotta sitten) ja vitsaillut kaatavansa kanootin, jotta voi testata uimataitoni (kun minulla on kangaskassi, jossa on neljä pyyhettä), kun iso aalto heitti meidät ympäri (9.). Mutta hakuna matata, siinä kohtaa ylettyi jo pohjaan (vaikkei aallon harjalla kylläkään), eli selvisin rantaan kunnialla. Vaikka se pyyhekassi painoi ihan järkyttävän paljon :D

Kalaostoksilla

Voi jäätävyyksien jäätävyys mikä kuva, mut valmiina snorklaamaan :D

Katamaraanin toinen nokka, deep blue ocean ja paratiisisaari

No, mutta kaksi päivää jäljellä. Myös tämän blogin elämänkaari lähenee loppuaan, samoin kuin minun bloggaus"urani". Tällä hetkellä suunnitelmissa on todennäköisesti kaksi postausta, yksi lauantaina ja yksi joskus sitten vielä Suomessa, kun ajatukset on saatu kasaan. Sellainen "mitä jäi käteen?" - tyyppinen juttu. Ehkä kyllä vasta YO- juhlien jälkeen, mutta sen näkee sitten...

Tämä on muuten ollut yllättävän hauskaa tämä bloggaustouhu, ja matkan tapahtumat, heränneet ajatukset ja muut jutut on saanut kätevästi talteen, matkapäiväkirjojen kirjoittamisessakin olen niin huono. :D

-Heli

pienelle enkelille

"Vaikene sydän, kuuntele hiljaa,

on kuolema niittänyt kalleinta viljaa."

En ikinä, koskaan, milloinkaan olisi kuvitellut kirjoittavani edes blogia, saati sitten muistokirjoitusta sinne. Ainakaan ihmiselle, jonka olen tuntenut muutaman viikon, joka ei ole koskaan edes hymyillyt minulle. Mutta tänään teen sen, todella pienelle ihmiselle, joka ehti lyhyen elämänsä aikana viemään sydämeni.

Pieni hobittimme Lantini tuli orpolaan noin viikon ikäisenä 22.4. Hän oli pieni kuin mikä, ja hukkui koon 50 housuihin. Aloin pian nimittää pikkuista hobitiksi minimaalisen koon ja suuren hiuspehkon takia. Pieni lapsi oli pelkkää rakkautta ja vaikka kiinnyin ja rakastuin jokaiseen orpolan lapseen, Lantini oli aina vähän erityinen: hän oli pieni ja hauras, söikin huonosti.

Pelko käväisi mielessä, kun Lantini joutui melkein viikoksi sairaalaan viikkoa ennen, kuin lähdimme Ilembulasta. Hän kuitenkin tuli takaisin hyvissä voimissa, ja hetken kaikki oli hyvin. Muutaman päivän päästä rakas joutui uudelleen sairaalaan, ja viimeisenä iltanamme kävin häntä siellä katsomassa. Jättämässä hyvästit, tosin lopullisemmat kuin uskoinkaan. Lantini oli heikkona, ei suostunut syömään melkein mitään. Pahinta alkoi jo pelkämään, mutta eihän meidän pienelle nyt mitään käy. 

Laitoin eilen Leenalle tekstarin, että mitä pikkuiselle kuuluu. Tänään Leena vastasi suruviestillä, että viikonlopun aikana pikkuinen hobittimme on kuollut keuhkokuumeeseen. Pienen pojan äiti oli HIV-positiivinen, eli ilmeisesti myös Lantini oli.

Tavallaan tuntuu hassulta olla näin surullinen tämän lapsen puolesta, enhän oikeastaan edes tuntenut häntä. Mutta samalla, kun itken Lantinin kohtaloa, itken ehkä myös niitä kaikkia muita HIV:n ja AIDS:n tappamia lapsia ja aikuisia. Vaikka täällä kuolema kuuluukin elämään, ja Lantinin pieni elämä oli vaikea alusta loppuun, en minä tätä silti haluaisi hyväksyä. Minä en ole tottunut ihmisten, varsinkaan pienten lasten kuolemaan omassa arjessani.

Rest in peace rakas Lantini n.14.4.2013-n.18.5.2013 <3

Rakas 7 päivää, ensimmäisiä hetkiään orpolassa

Pieni ja hento ote

Pieni mytty isossa sairaalasängyssä

Tukka ajeltuna pois tippaletkun tieltä. Viimeisiä päiviä terveenä.

-heli

Ps. Kuului orpolalta myös hyviä uutisia! Lapsista isoin, Raymond on päässyt vihdoin kotiin isänsä luo!:) ja Anna on täyttänyt kaksi, eli seuraavaksi odotellaan hänen isäänsä :)

Valtameren rannalla ja safari kuvina

Sunnuntaina ( öö hetkinen... Joo, tais se sunnuntai olla.) lähdettiin aamulla

(kun aamupalalle oli saatu kananmunat haettua kylästä pilaantuneiden tilalle.) Udzungwan luonnonpuistosta, johon olimme edellisenä iltana saapuneet, vaeltamaan vuoristoon. Sademetsässä kulkevaa reittiä sai kulkea vain oppaan seurassa. Reitti ei ollut edes ihan 7km, mutta kyllä sillä hien sai pintaan, varsinkin kantamusten kanssa. Mutta reitin varrella oli onneksi 170m vesiputous, jonka yläpuolella söimme lounaspakettimme ja jonka alapuolelle pääsi uimaan (kylmään veteen, mutta kuitenkin). Se oli siistiä!

Seuraavana aamuna matka jatkui kohti Daria, ja ehdimme mainiosti lauttaan (puoli tuntia check in - ajan jälkeen...). Parin tunninlauttamatkan jälkeen Sansibarin saari jo saavutettiinkin ja kuskin kanssa hotellille, joka on merenrannalla ja PUOLIHOIDOLLA (oon järkyttynyt, koska meillä ei ikinä ole mitään muuta kuin pelkkä aamupala, paitsi paikoissa joissa on pakko. Ja nyt täällä.). Tänään aamulla kävimme uimassa Intian valtameren aalloissa ja otimme aurinkoa, ja nyt, ennen lounasta, kuuntelen hotellihuoneessa trooppisen sateen rummutusta terassiin.

No joo, anyway. Päätettiin Annikan kanssa tehdä yhteinen "safari kuvina"- postaus, koska savannin perukoilla nettiyhteydet nyt olivat mitä olivat (ja täällä on ilmainen wlan, jipii!). 

Postaus julkaistiin kuitenkin Annikan blogiin, ja sen voikin lukea TÄÄLTÄ!

Yhdessä valittiin kuvat ja keksittiin kuvatekstit. Annika saa kyllä tosin kunnian about 99,9% kuvista, ja varoituksen sana: niitä kuvia on paljon! 

-Heli