Unelma Afrikasta - mitä jäi käteen?

 Ensimmäisessä postauksessani kerroin, miten minulla on pitkään ollut unelmana tehdä vapaaehtoistyötä Afrikassa. En tiedä, mistä tuo unelma sai alkunsa. Ehkä siitä, kun pappa sanoi, että lautanen pitää syödä tyhjäksi, koska "Afrikan lapsilla ei ole ruokaa"? Ehkä jostain uutislähetyksestä, jonka olen sattumalta lapsena nähnyt? Tai ehkä se on vain jotain sisäänrakennettua, halu auttaa?
Nyt kuitenkin sitten pääsin Afrikkaan, ja olen sen jälkeen saanut hetken järjestää ajatuksiani.

Mutta mitä tästä nyt sitten jäi käteen?

Tietysti käteen jäi mieletön määrä uusia kokemuksia, elämyksiä, ihmisiä, vähän uutta kieltäkin. Mutta mitä muuta?

Ensinnäkin, mihin jäi se "haluan nähdä maailmassa niin paljon kuin mahdollista"- ajatus? Miksi nyt suunnittelen jo seuraavaa kertaa Tansaniaan? Mikään maa ikinä ei ole syttänyt tällaista intoa mennä takaisin. Ennen olin varma, että vaikka menisin samaan maahan uudestaan, en ainakaan samaan paikkaan siellä (no suurkaupunkeja ei lasketa). Mutta Tansaniaa ja Ilembulaa tulee ikävä. 

Tunne siitä, että niin paljon voisi ja pitäisi tehdä. Ihmiset elävät niin kurjasti ja köyhästi. On sairaita ja vammaisia, jotka eivät pääse mihinkään pikku majoistaan. On niin paljon asioita, jotka haluaisi muuttaa. Ja toisaalta ajatus siitä, että mitä annettavaa minulla oikeasti olisi? Olisivatko nämä ihmiset onnellisempia rikkaina tavarapaljoudessa? Tai jos he osaisivat puhua parempaa englantia turisteille? Jos heillä olisi aina kiire oravanpyörään ja sieltä pois, kuten meillä? Miten se parantaisi heidän elintasoaan, tai paremminkin heidän onnellisuustasoaan? 

Vaikka varmasti on niin paljon, mitä voisi tehdä, jotta ihmiset voisivat olla onnellisempia.

Uudenlainen elämänkatsomus. Tai ehkä paremminkin vahvistusta monelle aikaisemmallekin arvolle ja ajatukselle. Tällaiselle rikkaan hyvinvointivaltion kasvatille, jolla on aina ollut enemmän kuin tarpeeksi, tekee tosiaan hyvää nähdä ihan elävässä elämässä, millaista elämä voisi olla, ja millaista se suurimmalla osalla maailman ihmisistä on.

Seuraavan kerran, kun valitan jostain, muistuttakaa minua viisivuotiaasta Rehemasta, jolta käärme vei toisen käden, Blantinasta, jonka tytär oli kuolla herpekseen, ja joka asuu savimajassa jossa ennen ei ollut edes kunnollista kattoa. Muistuttakaa minua ihmisistä, joilla ei ole edes lattiaa tai sänkyä, puhumattakaan sähköstä tai vesijohdosta. Muistuttakaa minua, miltä pelkkä ugali maistuu tai  miltä näyttävät Mufindin lapset. Muistuttakaa minua pienestä Lantinista, jolta AIDS vei ensin äidin ja sitten elämän ja tulevaisuuden.

Pieni hämmennys: vaikka tähän suomalaiseen, tuttuun elämään oli helppo palata, on pieniä asioita joista mieli palaa aina sinne tuhansien kilometrien päähän. En pysty jotenkin käsittämään, että hanasta voi juoda vettä. En tiedä, kumpaan tienreunaan kuuluu väistää vastaantulevaa pyöräilijää. Mietin kadun vilinässä, että isolla osalla näistä ihmisistä ei ole aavistustakaan, kuinka onnellisia he ovat. Jään hämmentyneenä katsomaan, kun äiti hoputtaa lastaan, sillä mihin heillä on kiire? Mihin meillä täällä valmiissa maailmassa on koko ajan niin kiire? (Ah, tekeepäs hyvää tällainen ajattelutapa kun olen muutenkin aina myöhässä joka paikasta.)

Ja niin, vaikka pääsin toteuttamaan unelmaani, se, mitä tästä todella jäi käteen, on unelma Afrikasta.

Kaipuu Afrikkaan. Rakkaus Tansaniaa kohtaan. Jonain päivänä menen takaisin, ja teen ehkä jotain, millä on merkitystä. Afrikassa työ ei lopu kesken, ja maailma on täynnä köyhiä, sairaita, ihmisoikeudettomia. Ihmisiä, joille pienikin apu voi olla iso voitto. Ja vaikka kaikkia ihmisiä ei voi auttaa, jokaista kuolevaa ei voi parantaa, niin ehkä pystyy pelastamaan yhden ihmisen hengen tai antamaan yhdelle lapselle mahdollisuuden kouluttautua. Ja sekin on jo paljon.

Lupaan, että jonain päivänä palaan Tansaniaan, minun on pakko. Ehkä hetkeksi, ehkä pidemmäksi aikaa, mutta en voi pysyä vain paikallani Suomessa. Olen aina tiennyt, että haluan nähdä maailmaa, mutta nyt on ehkä selvinnyt, minne palaan aina uudelleen. Milloin, sitä en tiedä, mutta minä palaan. Because in wanderlust I trust.


-heli



Ps. Kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet seurata matkaani! Erityiskiitos kaikille, jotka ovat kommentoineetkin. Tämän blogin tie on nyt lopussa. Sitä oli kiva kirjoittaa, ja varmasti sitä on myöhemmin kiva lukea. Mutta nyt siis sitten vain kiitos ja kumarrus!